Death and All His Friends

Kotiväki huvittui eilen melkoisesti kun huomasi kännykkäni näytöllä muistilapun, jonka tekstisisältö oli ”Coldplayta on cool vihata”. Olin kirjoittanut itselleni kärjistetysti muistiin seuraavan bloggauksen aiheen ja toki sellaisenaan näytöllä kököttävänä tekstinä muistiinpano oli hieman viihteellinen – ihan kuin tarvitsisin päivittäin muistutuksen siitä, että olen cool mikäli en pidä Coldplaysta.

Mä tavallaan pidän Coldplaysta. Osittain vihaan, osittain rakastan, keskiarvona siis tykkään ainakin jonkun verran.

Tuntuu, että vallitseva Coldplay-inho kumpuaa kahdesta syystä: joko Chris Martinia pidetään mulperona (en tunne miestä, joten paha sanoa) tai sitten ex-puolisostaan Gwyneth Paltrowsta ei pidetä. Kumpikaan syy ei oikein oikeuta olemaan pitämättä yhtyeen musiikista, though. Toisaalta, olen paraskin puhuja, koska en voi sietää Oasiksen musiikkia ja syynä nimenomaan on mulperoina pitämäni Gallagherin veljekset. Voi toki myös olla, että vallitseva Coldplay-inho on mun kuvitelmaa?

Mä EN pidä A Rush of Blood to the Head -levystä, joka sisältää ylisoitetut klassikot Clocks, The Scientist ja In My Place. Todennäköisesti näistä oli ylitarjontaa levyn ilmestymisaikoihin ja biisit vaan pursuavat ulos jokaisesta mahdollisesti aukosta.

Sen sijaan Viva la Vida (and Death and All His Friends) on kovastikin mun makuun, pääosin uskomattoman upean nimikkokappaleensa vuoksi. Myöskin Chris Martinin lauluäänestä ja yhtyeen soundista pidän kovinkin paljon. Onhan musiikki toki omaan makuuni pääosin liian hempeää ja ällöilyt kuten Fix You (prinssihäät, hei!!) ja Every Teardrop is a Waterfall eivät makuuni istu, mutta pääosin täysin toimivasta taustamusiikista on kyse.

Kuulin itseasiassa Viva la Vidan ensimmäistä kertaa Forkin coveroimana. (Fork on mun ehdoton lemppari suomalaisista a cappella -yhtyeistä).

(Kasperin ilmettä kohdassa 1:37 on tullut katseltua varmaan muutaman tunnin verran!)

Vertailuksi alkuperäinen Coldplayn versio

Mainokset

Your ass belongs to me now!

Saako uudesta Musesta olla pitämättä?

Aloin pohtia tätä tosissani, kun Musen The 2nd Law albumi ilmestyi. Tuntui, että levy sai hirveää hypetystä vaikka sisältö ei mielestäni sitä ansainnut.

The Resistance oli vielä kokonaisuutena erinomainen ja sisälsi kaikenlisäksi muutamia kunnon helmia (MK Ultra, Unnatural Selection, Guiding Light). Odotukset olivat siten The 2nd Lawinkin kohdalla korkealla. Mutta ei voi kauhalla ottaa jos lusikalla annetaan – levyhän oli ihan täyttä skeidaa. Survival ja Madness saavat pääosin pään kipeäksi ja loppulevyltäkään ei yksikään biisi päätynyt vakisoittoon.

No, yksi hairahdus toki sallitaan, joten Dronesilta uskalsi vielä odottaa jotain – onhan Matthew Bellamylla takana ero, josta olisi voinut raapia hyvääkin energiaa levyn tekoon. No, toisin kävi. Kuuntelin Dronesin tänään läpi oikein ajatuksen kanssa ja yksittäisiä biisejä olen kuunnellut sitä mukaa kun niitä on julkaistu. Sävelkulut toistavat Musen aiempia biisejä, sanoitukset kuulostavat teiniangstissa kirjoitetuilta ja Matthewn ääni ei kanna entiseen tapaansa. (Aikoinaan muse.mu -forumilla pyöri linkki aivan mahtavaan lyriikkageneraattoriin, jonka käyttöön jopa Matt itse tuntuu alentuneen 😉

Minä en pidä uudesta Musesta ja voin sen selkä suorassa sanoa. Uudelta Drones-levyltä pistin Spotifyssa plussan yhdelle kappaleelle (Revolt) – toki sekin on enemmän kuin mitä The 2nd Lawlta listalle jäi. Toki samalla kun inhoni tässä julistan, saan monet haukut niskaani, koska Muse tuntuu yhtyeenä olevan niin pyhä, että moitteen sijaa ei saisi löytyä.

APUA, ostin Muumimukin!

Siiskääk.

Ensinnäkin: mä en pärjää Stockmannin kanssa. Käyn Stadissa kaupoissa pääosin ruokatunnilla, joten Stocka ja Sokos molemmat hienolla tässä-on-Marimekon-tuotteet ja tässä-taas-Pentikin-tuotteet sekä haluatko-paidan-joo-nää-on-näitä-Pörn-Poreja-tuolla-kaukana-on-sitten-Naikit -systeemillään eivät oikein sovi mun hermoille. Jos mä tahdon paidan niin tahdon nähdä kaikki paidat kerralla, mistä hitosta mä tiedän tahdonko ruotsalaisen tikrun vaiko makijan paidan?

EEENIVEI: Kävin Stockalla ostamassa Marimekon Siirtolapuutarha -lautasen (siitä lisää myöhemmin), kun Marimekon myymälässä niitä oli jäljellä vain  yksi.

Stocka oli mukavasti pistänyt Marimekon astioiden viereen Muumi-astiat. Meillähän kotona ei mittään muumeilua harrasteta (paitsi ulkonäöllisesti), mutta perkele kun tällä mukilla oli oikein pahvinen kattokin, niin pakkohan tää oli ostaa.

Kyllä, käytin siis 19,90 euroa rahaa siihen, että saan pahvisen katon. Ei mukilla niin väliä.

Yes. Hyvin meni. Not.

Muumimuki, joka esittää Muumitaloa hienolla pahvikatolla.
Muumimuki, joka esittää Muumitaloa hienolla pahvikatolla.

That’s the way (I like it, YEAH!)

Oon kuuluisa kyvystäni vauhkota mm. inhostani trubaduureja ja cover-bändejä kohtaan. Miksi joka hiton bändin ja laulajan täytyy vetää ne samat setit? Trubaduuri ei ole trubaduuri jos listalta ei löydy vähintäänkin seuraavat:

  • Whiskey in a Jar
  • Wonderwall
  • Nothing Else Matters
  • Proud Mary
  • Hallelujah

Coverbändi taas on täysin turhanpäiväinen ellei joka setissä vedetä vähintään kerran jotain seuraavista:

  • I Will Survive
  • Macarena
  • Total Eclipse of the Heart
  • Black Velvet
  • Eye of the Tiger (EPÄVIREINEN SELLAINEN), hieman ilmakitaran soittoa alussa
  • Ghostbusters (huumorimielessä vedettynä, tietysti…)
  • R-A-K-A-S

Yllämainittujen asioiden lisäksi rakastan raivota ihmisistä, jotka fanittavat Metallicaa, koska ovat kuulleet kerran Unforgivenin ja palvovat Led Zeppeliniä, vaikka ainoa biisi, jonka bändiltä tietävät on Stairway to Heaven. Toki myös Queenin fani voi olla (ja toki saakin, ei siinä mitään väärää ole) jos on kuullut joskus Bohemian Rhapsodyn, We Are the Championsin (koska herkkusieniä me ollaan kaikki) ja Another One Bites the Dustin (Go Queen, Teidän biisejä sentään tunnetaan enemmän kuin yksi!)

Jotta ragepostaus olisi täydellinen, tässä yksi ERINOMAINEN biisi Led Zeppeliniltä, joka myös omalla tavallaan vie portaita pitkin taivaaseen.