Death and All His Friends

Kotiväki huvittui eilen melkoisesti kun huomasi kännykkäni näytöllä muistilapun, jonka tekstisisältö oli ”Coldplayta on cool vihata”. Olin kirjoittanut itselleni kärjistetysti muistiin seuraavan bloggauksen aiheen ja toki sellaisenaan näytöllä kököttävänä tekstinä muistiinpano oli hieman viihteellinen – ihan kuin tarvitsisin päivittäin muistutuksen siitä, että olen cool mikäli en pidä Coldplaysta.

Mä tavallaan pidän Coldplaysta. Osittain vihaan, osittain rakastan, keskiarvona siis tykkään ainakin jonkun verran.

Tuntuu, että vallitseva Coldplay-inho kumpuaa kahdesta syystä: joko Chris Martinia pidetään mulperona (en tunne miestä, joten paha sanoa) tai sitten ex-puolisostaan Gwyneth Paltrowsta ei pidetä. Kumpikaan syy ei oikein oikeuta olemaan pitämättä yhtyeen musiikista, though. Toisaalta, olen paraskin puhuja, koska en voi sietää Oasiksen musiikkia ja syynä nimenomaan on mulperoina pitämäni Gallagherin veljekset. Voi toki myös olla, että vallitseva Coldplay-inho on mun kuvitelmaa?

Mä EN pidä A Rush of Blood to the Head -levystä, joka sisältää ylisoitetut klassikot Clocks, The Scientist ja In My Place. Todennäköisesti näistä oli ylitarjontaa levyn ilmestymisaikoihin ja biisit vaan pursuavat ulos jokaisesta mahdollisesti aukosta.

Sen sijaan Viva la Vida (and Death and All His Friends) on kovastikin mun makuun, pääosin uskomattoman upean nimikkokappaleensa vuoksi. Myöskin Chris Martinin lauluäänestä ja yhtyeen soundista pidän kovinkin paljon. Onhan musiikki toki omaan makuuni pääosin liian hempeää ja ällöilyt kuten Fix You (prinssihäät, hei!!) ja Every Teardrop is a Waterfall eivät makuuni istu, mutta pääosin täysin toimivasta taustamusiikista on kyse.

Kuulin itseasiassa Viva la Vidan ensimmäistä kertaa Forkin coveroimana. (Fork on mun ehdoton lemppari suomalaisista a cappella -yhtyeistä).

(Kasperin ilmettä kohdassa 1:37 on tullut katseltua varmaan muutaman tunnin verran!)

Vertailuksi alkuperäinen Coldplayn versio

Your ass belongs to me now!

Saako uudesta Musesta olla pitämättä?

Aloin pohtia tätä tosissani, kun Musen The 2nd Law albumi ilmestyi. Tuntui, että levy sai hirveää hypetystä vaikka sisältö ei mielestäni sitä ansainnut.

The Resistance oli vielä kokonaisuutena erinomainen ja sisälsi kaikenlisäksi muutamia kunnon helmia (MK Ultra, Unnatural Selection, Guiding Light). Odotukset olivat siten The 2nd Lawinkin kohdalla korkealla. Mutta ei voi kauhalla ottaa jos lusikalla annetaan – levyhän oli ihan täyttä skeidaa. Survival ja Madness saavat pääosin pään kipeäksi ja loppulevyltäkään ei yksikään biisi päätynyt vakisoittoon.

No, yksi hairahdus toki sallitaan, joten Dronesilta uskalsi vielä odottaa jotain – onhan Matthew Bellamylla takana ero, josta olisi voinut raapia hyvääkin energiaa levyn tekoon. No, toisin kävi. Kuuntelin Dronesin tänään läpi oikein ajatuksen kanssa ja yksittäisiä biisejä olen kuunnellut sitä mukaa kun niitä on julkaistu. Sävelkulut toistavat Musen aiempia biisejä, sanoitukset kuulostavat teiniangstissa kirjoitetuilta ja Matthewn ääni ei kanna entiseen tapaansa. (Aikoinaan muse.mu -forumilla pyöri linkki aivan mahtavaan lyriikkageneraattoriin, jonka käyttöön jopa Matt itse tuntuu alentuneen 😉

Minä en pidä uudesta Musesta ja voin sen selkä suorassa sanoa. Uudelta Drones-levyltä pistin Spotifyssa plussan yhdelle kappaleelle (Revolt) – toki sekin on enemmän kuin mitä The 2nd Lawlta listalle jäi. Toki samalla kun inhoni tässä julistan, saan monet haukut niskaani, koska Muse tuntuu yhtyeenä olevan niin pyhä, että moitteen sijaa ei saisi löytyä.

But if I did, well really, what’s it to you?

Leonard Cohenin Hallelujah, niin ylisoitettu, ylicoveroitu, ylitrubaduroitu, ylikaraokoitu ja ylisiteerattu kuin se onkin, on aivan uskomattoman upea kappale.

Nuoremman sukupolven tietoisuuteenhan kappale tuli Rufus Wainwrightin ihanan heleänä versiona ensimmäisessä Shrek -elokuvassa.

Cohenin tulkintojakin kappaleestaan löytyy muutamia – eikä ihme, herran ääni kun on iän myötä kasvanut uskomattomiin sfääreihin. Lähtökohdat huomioon ottaen kehittyminen on lähes pelottavaa: näköjään erinomaisestakin on mahdollisuus parantaa.

Hallelujah.

Säkeistöjen määräthän vaihtelevat versiosta toiseen – sanoja on siten paljon enemmän kuin kaikki tietävät 😉

Mikä on Sinun lempitulkintasi kappaleesta?

60 Versions of Leonard Cohen’s ’Hallelujah,’ Ranked

Maybe there’s a God above
All I ever learned from love
Was how to shoot at someone who outdrew you
And it’s not a cry you can hear at night
Not somebody who’s seen the light
It’s a cold and it’s a broken hallelujah

Viva la Vida!

Edellisestä postauksesta saatiin hyvä startti lempparibiiseihin ja kun Spotify nyt niitä putkeen mulle mukavasti syytää, niin listataanpa muutamia ja linkataankin pari.

Musiikkimakunihan on, kuten aiemmin kerroinkin, hyvin Manic Street Preacherseihin painottunutta 😉 Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi useita muitakin yhtyeitä! 😀

Hauskaa on se, että listaukset lempibändeistä ja lempibiiseisestä eroavat toisistaan noin niinkuin artistirintamaa ajatellen hyvinkin paljon. En missään nimessä sanoisi Regina Spektoria tai Coldplayta lempiartistikseni, mutta parhaiden biisien listalle pääsevät molemmat.

Niin, listaa siis:

  • Coldplay – Viva la Vida (FORKin esittämänä vielä parempi!!)
  • Regina Spektor – Call them Brothers
  • (Adele and) The Racounteurs – Many Shades of Black
  • Amy McDonald – This is Life
  • Radiohead – A Wolf at the Door
  • Pariisin Kevät – Saari
  • Muse – MK Ultra
  • Waldeck – Memories
  • Gypsy and the Cat – Piper’s Song
  • The Strokes – Call it Fate, Call it Karma
  • Red Hot Chili Peppers – Road Trippin’
  • Kings of Leon – Sex on Fire
  • Mark Lanegan & Isobel Campbell – Come Undone
  • Beirut – Nantes

Kuunnellaanpa muutama:

Piper’s Song on tässä Remixinä, mut tää on aivan mahtava remix ja alkup. versio löytyy mm. Spotifystä ja toki YouTubestakin!

I’m investigating things that begin with the letter M.

Last.FM näkyi taas tiputtaneen Spotify-yhteyden joskus joulun aikaan. Tietääkö joku miksi se aina tekee niin? Tiputtaako aina esim. päivityksen yhteydessä? Kun kyseistä softaa käyttää kahdella eri kännykällä, yhdellä tabletilla ja kahdella eri koneella, on hirveä muistaminen käydä kerran viikossa korjaamassa k.o. yhteys 😛

Tää joulun aikainen putoaminen onkin tosi kiva, koska silloin tulee kuunneltua just täysin samaa musiikkia kuin aina muulloinkin. Not. Näyn joulun aikaan kuunnelleen hyvin paljon Frank Sinatraa ja Michael Bubléta. Mikäs siinä, ei se väärin ole, mutta ehkä hieman vääristää noita tuloksia 😛

Noniin. Asiaan. Jos joltain mut vähänkin tuntevalta kysytään mun musiikkimausta, niin lista näyttää suurinpiirtein tältä:

  • MANIC STREET PREACHERS
  • Muu musiikki.

No ei. Se näyttäis tältä

  • MANIC STREET PREACHERS
  • Muse
  • Morrissey
  • Mark Lanegan
  • Maria Gasolina
  • Muu musiikki.

Tehdään Manicseistä palvova postaus myöhemmin (joskin tänään sekotin päässäni Manicsit ja Mikan popittaessani työmatkalla), joten kuunnellaan nyt sitten Maria Gasolinaa: