Your fucked up system messing up the city!

Taloustilanne. Terrorismi. Putoavat ja katoavat lentokoneet. Kodittomat, työttömät, pahoinpidellyt.

Nyt tuntuu olevan niin paljon kaikkea negatiivista ilmassa, että se näkyy myös muutamien mun lempibändien biisien tunnelmissa.

Uusi French Films (kuuntele Spotifystä uudet kappaleet Think it Over ja Telephone) on tunnelmaltaan paljon synkempää kuin yhtyeen vanha tuotanto (Imaginary Future on yksi parhaista kesälevyistä ikinä). Varmasti toki pari vaihtunutta bändin jäsentäkin tyylimuutokseen vaikuttaa. Tätä muutosta en olisi kaivannut, mutta täytyyhän bändille antaa tilaa kasvaa. Farewell, dear friend. (Hyvästit vanhanmalliselle French Filmsille löydät myös rakkaan Inkani Tumblrista, Inka’s Song of the Day: http://inkassotd.tumblr.com/)

Valitettavasti myös uusi The Strokes on aiempaa synkkätunnelmaisempaa ja siten – minun mielestäni – huonompaa. The Strokes on tehnyt Muset – pakko olla kantaaottava, vaikka sitten sanoitusten ja sävellysten kustannuksella. Oivoi. The Strokesin edellinen levy Comedown Machine yllätti mut ihan täysin – jatkuvassa soitossa levyltä on Chances, One Way Trigger ja Call it Fate, Call it Karma.

Toisaaltahan tää bändien kasvaminen on aivan mahtavaa – genret vaihtuu ja samalla kuulijatkin osittain. Ei sitä samojen kavereidenkaan kanssa aina vietetä koko elämää, ellei kaveri sitten ole kuten Manic Street Preachers – loistava joka genressä.

Tässä tätä uutta, ei-mun-makuun olevaa The Strokesia.

Mainokset

Jaco.

Eilen tuli täyteen 64 vuotta siitä, kun minulle tärkein edesmennyt muusikko syntyi.

John Francis ”Jaco” Pastorius III, maailman paras basisti. Minun mielestäni. Ja that’s all that matters, onhan tää mun blogi.

En ole tainnut aiemmin Jaco-postausta tehdäkään, joten now’s as good as ever, vaikka eilen olisi ollut vielä parempi.

MIKSI Jaco? Koska Jaco Pastoriuksen myötä opin arvostamaan sähköbassoa soittimena ja kuuntelemaan biiseistä bassoraitoja aivan eri tavalla. Bassosoolot ovat aivan liian aliarvostettuja! Ja niitä on liian vähän.

Rakastuin tähän demonauhoilla tiensä Weather Reportiin vieneeseen sorminäppäryyden jumalaan teini-ikäisenä jossain Keravan musiikkiopiston konsertissa, jossa isoveljeni ystävä bassotaituroi Portrait of Tracyn. Minulle iski valtava tarve selvittää Jacon tarinaa ja tuotantoa tarkemmin ja päädyin kovin läheisiin väleihin niin Jacon soolotuotannon kuin Weather Reportin musiikinkin kanssa. Täytyy toki muistaa, että Weather Report oli ollut olemassa jo kauan ennen Jacon liittymistä joukkoihin.

Word of Mouth Big Bandin tuotantoa olen kuunnellut enemmän vasta näin vanhemmalla iällä. Ei valittamista, mutta ei saa yhtä isoa paikkaa sydämessäni kuin Weather Report 1976 -> ja Jacon soolotuotanto.

Tiesitkö, että Jaco Pastoriuksesta kertova dokumenttielokuva Jaco ilmestyi tänä vuonna? Kannattaa ehdottomasti katsoa.

Facebookissa Jacon sivustoa ylläpitävät hänen lapsensa ja lapsenlapsensa.

Jaco Pastoriuksen elämä päättyi ennenaikaisesti pitkän alamäen jälkeen portsarin pahoinpitelemänä 21.9.1987.

Eilisen juhlapäivän kunniaksi jaan kaksi suosikki-Jacotteluani.

Det bor en annan i min kropp. Hon har den vackraste av själar.

Vähän vastapainoa eiliselle materia-tuo-tuskaa -angstaukselleni.

Ihana Eva Dahlgren on täydellinen syysiltojen ilostuttaja. Evan upea, lähes tumma ääni ja kappaleiden sanoma nostavat mut ainakin helposti jaloilleni, jos tuntuu, että mattoa vedetään alta pois.

Tärkein Evan kappaleista mulle on aina ollut Ängeln i Rummet. Myös juurikin nyt.

”Det bor en ängel i mitt rum — hon gör mej lugn.”

Pretty in Decadence

Vuonna 2012 ihana Inka pyysi mua Tavastialle kaverikseen keikalle. Tottakai mä seuraksi lähdin vaikka bändi oli itselleni täysin vieras. Nimittäin French Films. Yhtään biisiä en ollut bändiltä ennen keikkaa kuullut ja päätin, etten yhtään kuuntelekaan, not to get my hopes up (or down).

Keikasta sitten lähtikin mun ja French Filmsin n. vuoden kestoinen rakkaussuhde. Suhde kesti Imaginary Future levyn ajan. White Orchidin ilmestyttyä ja bändin jatkuvan jäsentenvaihtumisdraaman myötä kyllästyin.

Imaginary Future on yks mun kaikkien aikojen lempilevyjä: päivittäiseltä listalta löytyy This Dead Town, Pretty in Decadence, Golden Sea, You Don’t Know ja Escape in the Afternoon.

Livenä näin French Filmsin tasan tuon yhden kerran Inkan kanssa Tavastialla. Kyseisen keikan jälkeen taapersin työpaikan pörrömatolle nukkumaan Annankadulle ja pistin keikan jälkimainingeissa Golden Sea EP:n soimaan.

Täten French Films on mulle bändi, joka julkaisi Imaginary Future -levyn ja jossa soittivat Mikael Jurmu ja Joni Kähkönen.

Nykyinen kokoonpano ei mua innosta, musiikista on tullut tylsää ja ekan levyn tasolle bändi ei vaan enää yllä.

PS Kyseisellä keikalla tunsi ittensä kyllä aivan teinitytöksi: hurmos ja kikattelu valtasi, tanssityyli löytyi jostain yläasteen kouludiskojen muistoista ja Mikael toi mieleen nuoren Kurt Cobainin. Oi tuota iltaa.

And they’re sharing a drink that’s called ”loneliness”…

…but it’s better than drinking alone.

Piano Man on Billy Joelin uskomattoman kaunis tarina puolen vuoden urastaan Los Angelesissa sijaitsevan Executive Room Barin pianisti-laulajana.

Kaikilla laulun hahmoilla on vastineensa oikeassa elämässä. Mies itse toki on Piano Man.

”’John at the bar’ was really the bartender who worked during Joel’s shift at the piano bar. ’Paul is a real estate novelist’ refers to a real estate agent named Paul who would sit at the bar each night working on what he believed would be the next great American novel. ’The waitress is practicing politics’ refers to Joel’s first wife Elizabeth Weber, whom he met at The Executive Room.”

There’s an old man sitting next to me, making love to his tonic and gin.

Nykyään Amoralissa vaikuttava Ari Koivunen (joka nousi korkealla heavyäänellään tunnetuksi Idolsista vuonna 2008) on tulkinnut kappaleen myös yllättävän vaikuttavasti. Arin ääni on yllättävän lähellä Billy Joelin ylärekisteriä. Aika hienoa!

Bret: This is another one of your weird songs, man!

fotc


Hei sinä, sinä juuri! Kaipaatko toimivaa viihdettä kesän sadepäiviin? Tällä hetkellä helle toki hellii meitä, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla, mutta maanantaiksi jo lupasivat ukkoskuuroja.

Muutama sadepäivä hujahtaa ohitsesi, kun annat aivoille leporauhaa ja pistät toosasta pyörimään FLIGHT OF THE CONCHORDSIN huimat kaksi tuotantokautta. Jaksoja on yhteensä 22, joten liian isoa osaa elämästä ei tälle huippuviihteelle joudu uhraamaan. Ellei sitten katso sarjaa pariakymmentä kertaa, kuten allekirjoittanut.

Sarjahan kertoo kahden uusiseelantilaisen muusikon (Bret ja Jemaine) sekä heidän epäpätevän managerinsa (Murray) toilailuista.

Kenelle sarja sopii? -aksenttifriikeille, mustan huumorin ystäville, huonon huumorin ystäville, hyvän musiikin ystäville, huonon musiikin ystäville… oikeastaanhan sarja sopii kaikille paitsi niille, joille on käynyt Scarit:

scar

No enivei, koska meillä kotona on menossa Flight of the Conchordsin toinen kausi (ties monettako kertaa), päätin, että tätä riemua pitää jakaa muillekin.

Tässä siis näytteitä tästä maailmanhistorian parhaasta, vahvasti musiikkipitoisesta sarjasta (katso koko sarja ja testaa, montako genreä tunnistat!).