Your fucked up system messing up the city!

Taloustilanne. Terrorismi. Putoavat ja katoavat lentokoneet. Kodittomat, työttömät, pahoinpidellyt.

Nyt tuntuu olevan niin paljon kaikkea negatiivista ilmassa, että se näkyy myös muutamien mun lempibändien biisien tunnelmissa.

Uusi French Films (kuuntele Spotifystä uudet kappaleet Think it Over ja Telephone) on tunnelmaltaan paljon synkempää kuin yhtyeen vanha tuotanto (Imaginary Future on yksi parhaista kesälevyistä ikinä). Varmasti toki pari vaihtunutta bändin jäsentäkin tyylimuutokseen vaikuttaa. Tätä muutosta en olisi kaivannut, mutta täytyyhän bändille antaa tilaa kasvaa. Farewell, dear friend. (Hyvästit vanhanmalliselle French Filmsille löydät myös rakkaan Inkani Tumblrista, Inka’s Song of the Day: http://inkassotd.tumblr.com/)

Valitettavasti myös uusi The Strokes on aiempaa synkkätunnelmaisempaa ja siten – minun mielestäni – huonompaa. The Strokes on tehnyt Muset – pakko olla kantaaottava, vaikka sitten sanoitusten ja sävellysten kustannuksella. Oivoi. The Strokesin edellinen levy Comedown Machine yllätti mut ihan täysin – jatkuvassa soitossa levyltä on Chances, One Way Trigger ja Call it Fate, Call it Karma.

Toisaaltahan tää bändien kasvaminen on aivan mahtavaa – genret vaihtuu ja samalla kuulijatkin osittain. Ei sitä samojen kavereidenkaan kanssa aina vietetä koko elämää, ellei kaveri sitten ole kuten Manic Street Preachers – loistava joka genressä.

Tässä tätä uutta, ei-mun-makuun olevaa The Strokesia.

Mainokset

Pretty in Decadence

Vuonna 2012 ihana Inka pyysi mua Tavastialle kaverikseen keikalle. Tottakai mä seuraksi lähdin vaikka bändi oli itselleni täysin vieras. Nimittäin French Films. Yhtään biisiä en ollut bändiltä ennen keikkaa kuullut ja päätin, etten yhtään kuuntelekaan, not to get my hopes up (or down).

Keikasta sitten lähtikin mun ja French Filmsin n. vuoden kestoinen rakkaussuhde. Suhde kesti Imaginary Future levyn ajan. White Orchidin ilmestyttyä ja bändin jatkuvan jäsentenvaihtumisdraaman myötä kyllästyin.

Imaginary Future on yks mun kaikkien aikojen lempilevyjä: päivittäiseltä listalta löytyy This Dead Town, Pretty in Decadence, Golden Sea, You Don’t Know ja Escape in the Afternoon.

Livenä näin French Filmsin tasan tuon yhden kerran Inkan kanssa Tavastialla. Kyseisen keikan jälkeen taapersin työpaikan pörrömatolle nukkumaan Annankadulle ja pistin keikan jälkimainingeissa Golden Sea EP:n soimaan.

Täten French Films on mulle bändi, joka julkaisi Imaginary Future -levyn ja jossa soittivat Mikael Jurmu ja Joni Kähkönen.

Nykyinen kokoonpano ei mua innosta, musiikista on tullut tylsää ja ekan levyn tasolle bändi ei vaan enää yllä.

PS Kyseisellä keikalla tunsi ittensä kyllä aivan teinitytöksi: hurmos ja kikattelu valtasi, tanssityyli löytyi jostain yläasteen kouludiskojen muistoista ja Mikael toi mieleen nuoren Kurt Cobainin. Oi tuota iltaa.