Hyvällä tavalla hullu

Tällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa.

Mielenterveyden keskusliiton masinoima kampanja on hyvä muistutus kaikille meille siitä, että mielenterveysasioista saa ja pitääkin puhua. Joskus olen itse kauhistellut sitä, että joka neljäs suomalainen sairastaa syövän. Mielenterveysviikko muistuttaa siitä, että lähes joka neljännellä nuorella aikuisella on mielenterveysongelmia.

En itse taida enää 30-vuotiaana nuoren aikuisen muottiin istua, mutta mielenterveysongelmia löytyy kyllä.

Omalla kohdallani onnenpyörä on osunut paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön. Häiriö on mulla hyvin hanskassa, siihen on ihana jatkuva estolääkitys ja lisäksi toimivat kohtauslääkkeet – niitäkin kahta eri kastia kohtauksen voimakkuuden mukaan. Paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö johtaa kohdallani myös helposti masennukseen.

Saan välillä moitteita siitä, että puhun mielenterveysongelmastani ja lääkityksestäni liiankin avoimesti. Tähän on kuitenkin kaksi syytä. Ensinnäkin, en itse koe mielenterveysongelmissani mitään hävettävää tai salattavaa. Jos joku muu kokee ne ahdistaviksi niin siitä vaan, minä en kuitenkaan halua tai jaksa niitä piilotella. Toisekseen häiriöni estolääkitys tekee minusta vielä avoimemman kuin mitä ilman lääkitystä olisin – ja lääkityksettäkin jaan henkilökohtaisia tietojani melko joviaalisti.

Olen onnekas siinä(kin) mielessä, että häiriöni häiritsevät pääosin vain vapaa-aikaani ja perhe- ja ystävyyssuhteita. Onnekasta tässä on se, että työelämän kannalta olen melkolailla työkykyinen. Vapaa-ajalla en pysty vastata puhelimeen jos kaveri tai äitiä kaukaisempi sukulainen soittaa. Välttämättä en pysty vastata edes pikkuveljeni tai vaikkapa äitipuoleni puheluun. Jännitän perhejuhlia ja muita isompia kokoontumisia niin paljon, että melko varmasti saan kohtauksen joko ennen tilaisuutta, tilaisuudessa tai sen jälkeen. Matkustaminen jonkun muun kuin mieheni tai äitini kanssa tuntuu kauhistuttavalta konseptilta. Työssä häiriöni haittaa vain työmatkailua – en pysty jakaa hotellihuonetta kollegan kanssa, vaikka kollega olisi kuinka läheinen ja hyvä tyyppi.

Välillä luulen, että häiriöstäni kärsii itseäni enemmän mieheni, joka on usein kohtausteni kohde (ei kuitenkaan ikinä niiden syy <3). Jos kohtaus ei purkaudu fyysisenä pahoinvointina, se purkautuu hallitsemattomana tunnereaktiona, joka on joko äärimmäisen aggressiivinen tai holtittoman itkuinen. Kohtauksien aikana olen usein myös puheiltani ja ajatuksiltani itsetuhoinen – en kuitenkaan onneksi toimiltani.

Mielenterveysviikon yhtenä teemana on muistuttaa työelämää siitä, että mielenterveysongelmista kärsiville olisi hienoa järjestää töitä oman kapasiteetin mukaan ja tämän ajatuksen puolesta liputan itsekin täysillä. Tämä toisaalta vaatii myös sitä, että mielenterveysasioista saa puhua myös töissä. Minä ainakin olen saanut. Kiitos siitä työnantajilleni.

Näin joulun alla on hyvä muistaa, että hulluja äidin oomme kaikki. Ja hakea tukea Liisa Ihmemaassa -teoksesta:

“You’re mad, bonkers, completely off your head. But I’ll tell you a secret. All the best people are.”

Lue lisää mielenterveysviikosta täältä. 

 

Now I’m a Belieber – Hajuvesi.fi

Mun lempituoksu on viitisen vuotta ollut Justin Bieberin The Key. Tykkään karkkisista tuoksuista joten nää julkkistuoksut yleensä on mun skene, mutta tää The Key on itseasiassa melko tyylikäs ollakseen karkkinen. Siksi olinkin melko musertunut kun tuoksu mm. laivojen ja kotimaisten kosmetiikkaliikkeiden valikoimasta katosi.

Pikaisella Googlettelulla tuoksua löytyi kuitenkin Cdon.comin lisäksi Hajuvesi.fi \ Parfyymi.fi (sama lafka) valikoimista – ja halvalla.

Koska Hajuvesi.fi oli Cdonia halvempi (100 ml 15,95 e) uskaltauduin tätä kauppaa kokeilemaan.

N. viikon päästä tilauksesta paketti saapui Unifaunin kuljettamana suurikokoisena kirjeenä. Erinomaisesti pakattuna ja moitteettomassa kunnossa!

Uskallan tilata jatkossakin suosikkituoksujani täältä halvalla! 🙂

The girl in the (iron) cloth mask!

Pari viikkoa sitten törmäsin Egon tiskidisplayllä Kocostarin naamioihin. Kasvonaamion skippasin kun kankaisia naamioita oon käyttänyt muutenkin paljon, mutta kosteuttavat jalka- ja käsinaamiot kiehtoivat konseptina ja pääsivät siten mukanani kotiin. En aiemmin jaksanut kokeilla näitä kun ajatus vaikutti sotkuiselta. Tänään kuitenkin mökkisaunan jälkeen rohkaistuin kokeilemaan. Toisin kuin kankaiset kasvonaamiot, nämä käsi- ja jalkanaamiot ovat ’ulkopuolelta’ kuivia ja mahdollistavat siten mm. kävelyn ja kännykän räpläämisen – kaiken millä on merkitystä 😉 Homma ei siten ole sotkuista, vaikka näin ennakkoluuloni uskoivat. Käsinaamiot ovat isot hanskat, joissa on varressa on pieni tarra kiristystä varten. Jalkavastaavat ovat samalla konseptilla sukkamalliset. Maskit tassuihin, 20 min niistä nautiskelua (ei tuntunut hiostavilta!), lopun mönjän hierominen ihoon ja johan on kivan kosteutettu olo. Kosmetiikka lupauksineen ei sinänsä mua niin kiinnosta, joten en nyt ala selittämään (tai itse edes lukemaan) miksi nämä toimisivat, mitkä ovat vaikuttavat aineet ym. Mun mielestä tää oli kätevämpää kuin rasvaaminen, siinä on mulle syytä riittämiin käyttää näitä! 😀 Kaverina käytin Garnierin nassumaskin.

A Seating Disorder

Miksi konttori-sanaa käytetään pääosin vain, kun viitataan pankkeihin tai avokonttoreihin? Ei kukaan ikinä puhu avotoimistoista!

Meillä töissä toimisto on perinteisen toimiston ja avokonttorin hybridi. Kaikilla on omat paikkansa, mutta osa meistä istuu huoneissa yhden tai parin muun kanssa, osa meistä avoimemmissa tiloissa samalla mallilla.

En ole työelämäni (reilut 10 vuotta) aikana kaivannut ikinä omaa työhuonetta. Sen sijaan viimeiset 5 vuotta olen kaivannut omaa paikkaa – työpisteen pysyvyyttä. Koska toimistomme tosiaan on melkolailla hybridiratkaisu ja henkilöstön vaihtuvuutta reilun 20 henkilön porukassa tuppaa vähintäänkin hallitun vaihtuvuuden verran olemaan, vaihtuvat meillä myös istumapaikat melko usein – tuolileikiksi sitä kutsumme.

Olen tämän työni aikana istunut 9 eri paikassa toimistollamme. Täyttä kymppiä tässä odotellessa! Toisaalta, mieluummin vaihdan kiinteää istumapaikkaani 6 kk välein kuin työskentelen ah-niin-trendikkäässä avo(kaaos)konttorissa, jossa omia istumapaikkoja ei ole lainkaan. Useampi ystävistäni työskentelee tällaisessa toimistossa. Menet aamulla töihin, valitset vapaista paikoista vähiten epämiellyttävän. Jos olet kokouksessa tai muuten pois työpisteeltäsi yli 2 h, tulee sinun ennen poistumistasi pakata tavarasi koriin ja vapauttaa käyttämäsi työpiste. Työpäivän jälkeen tavarat pakataan taas koriin odottamaan seuraavaa päivää ja samaa rumbaa.

Mielenkiintoista ylläkuvaillussa mallissa on se, että yksikään omasta lähipiiristäni, joka tällaisen mallin toimistossa työskentelee, ei välitä ratkaisusta. Useat ihmiset hakevat työelämässä pysyvyyttä – eikö OMA istumapaikka ole osa sitä? Mitä vikaa on henkilökohtaisissa esineissä työpisteessä? Lasten, kumppanin tai lempinäyttelijän valokuvissa?

Don’t get me wrong: ymmärrän myös vaihtuvien työpisteiden mallin mm. firmoissa, joissa toimistolla käy paljon ulkopuolisia (tällöin mm. lasten kuvat eivät ehkä anna kovin professionaalista ja yhtenäistä kuvaa). Ymmärrän vaihtuvat työpisteet myös ammateissa, jossa pääosa päivästä tehdään toimiston ulkopuolella, kenties ympäri Suomen,  ja toimistoverkoston eri pisteissä piipahdellaan lyhyitä pätkiä satunnaisina aikoina. Tällöin on varmasti ihana tietää, että vapaita työpisteitä on kiertolaista odottamassa.

Itse olen työnkuvani vuoksi pääosin toimistolla 5 päivää viikossa, vajaat 8 tuntia päivässä. Koen (ja olen myös töissä ilmi tuonut), että oma, kiinteä, ei-turhan-usein-vaihtuva työpiste lisää työmotivaatiotani ja tehostaa työntekoani. En koe, että istumapaikkoja tulisi käyttää vallankäytön välineenä (oh how I would like that corner office with the leather chair), vaan niiden tulisi olla itsestäänselvä osa toimivaa työarkea.

PS ystäväni työskentelee vaihtuvien työpisteiden toimistolla. Hän kiirehtii aamulla töihin, jotta hyviä paikkoja olisi vielä vapaana. Ei, jotta pääsisi vauhdilla töiden pariin. Miettikääpä sitä. 

PPS toinen vastaavassa ympäristössä työskentelevä kaveriporukkani kertoi, että heillä ihmiset pyrkivät päivästä toiseen samalle istumapaikalle. Shokkiylläri!

May the bridges I burn light the way!


Kuvan postikorttilöytöni Kruununhaan Olkkari ja Kruunukirppu -liikkeestä sai minut pohtimaan omia siltojenpolttokkajani

Uskon, että useimmilla on joskus töissä vaikeaa. Henkilökemiat tai osaaminen ja vaatimukset eivät kohtaa. Tuntuu, että tulee epäreilusti kohdelluksi. Tai, kuten mun tapauksessa, on vainoharhainen. 

Joskus erityisen huonoina hetkinä näppäimistö johdattaa minut selailemaan avoimia työpaikkoja. Hymähtelen onnessani, Burnsmaisesti näpyttelen sormenpäitäni yhteen ja kirjoittelen mielessäni läksiäisvihapuhetta. 

Mielessäni poltan  (työmaa)siltoja melko usein. Elämässä onneksi en. Saan kaipaamani kicksit mielileikeistä enkä onneksi päädy uhkauksiani toteuttamaan. Yleensä ’vittumälähenmenee’ -ajatukset ovat melko kärjistettyjä ääriajatuksia, joita edeltävät tapahtumat harvemmin ovat yhtä suureellisia kuin minä ne haluan mieltää.

Joskus siltojen polttaminen on kuitenkin minullekin hyvästä ja päätyy ajatuksen tasolta toteutukseen. Mm. Facebookista (ja elämästänikin) eliminoin melko helposti ihmiset, joiden en koe tuovan positiivista lisäarvoa elämääni. Ystävät kun voi ja saa valita! 

Alkuvuodesta jouduin itse ystävyyspyromanian kohteeksi. Yksi vanhimmista ystävistäni totesi, että 14 vuotta seuraani riitti. Aluksi olin vihainen ja ymmälläni, kunnes totesin itse harrastavani samaa pyromaniaa vähän väliä. Kasvoimme erilleen. Tai no, hän taisi kasvaa erilleen, koska minä kyseistä ystävyyttä vielä päivittäin kaipaan. You gotta pratice what you preach toiminee myös toisin päin, joten ehkä mä tästä vielä yli pääsen. 

Mietipä itsekin: onko se yläkouluaikainen Kalle oikeasti ilo elämässäsi, vai pelkkä rasite jatkuvine pummimisineen ja kitisemisineen? Pidimekkö Kallesta oikeasti ikinä? Tarvitaanko Kallea enää? Mitä jos sanottaisiin Kallelle heihei ja hyväksytään se, että kaikki eivät ehkä enää pidä myöskään meistä? 🙂

Ja hei: jos työkaverit ei miellytä niin (työpaikkaa) vaihtamalla paranee. Jos työ miellyttää, työkaverit ei, kannattaa punnita, kumpi on pysyvämpää – työ vai työkaverit. Itse kallistun työn kannalle. Jota rakastan. Tällä hetkellä (ja pääosin muulloinkin) tosin ihmisiäkin siellä. 

Too cool for school!

Sininen tukka alkoi olla jo kovin kovin haalistunut, joten päivitystähän päälle piti tehdä. Värjäsin itseasiassa alkuperäisen sinisen jälkeen pääni turkoosiksi, mutta siitä tuli alusta asti aika mälsän haalea, joten olen odottanut päänpäivitysintoa ja sopivaa hetkeä upgradeaukseen.

Koska sininen pää onnistui niin penteleen hyvin, en antanut turkoosin mokan lannistaa uskoani, vaan jatkoin värjäystä Schwartzkopfin Live Ultra Brights -sarjalla. Tällä kertaa päähän pääsi 93 – Shocking Pink. Ensimmäisellä kerrallahan päätä kaunisti k.o. sarjan 95 – Electric Blue (onnistui loistavasti), tokalla kertaa 96 – Turquoise Temptation, josta tuli haalea pas*a.

Noniin, asiaan. Värinpoistona käytin tällä kertaa Schwartzkopfin Blonde -sarjan vaalentajaa.

Suoritushan meni aikalailla näin: Vaalennus päähän, pesu (ja sauna!), hiusten pyyhekuivaus, pinkki möhnä päähän, odottelu, pesu ja TADAA, mun pää on aivan upean shokkipinkki. Lopputulema on niiiiiiiiiiiiiiin paljon parempi kuin osasin odottaa.

Ystäväni Jonna aikoinaan opetti, että hiustenvärjäyksen yhteydessä kannattaa ennen hoitoaineen päähänlätkäisyä pestä hiukset samppoolla (ennen vain huuhtelin värin pois) – tää on kyllä auttanut tosi paljon mm. tyynyntahriutumisongelmiin. Koska mulla on atooppinen iho ja tosi herkkä päänahka, tein välipesun ihan apteekin samppoolla 😛

Niin, tätä postausta ei Mustapää-firma mitenkään sponssaa, mä vaan satun tykkäämään näistä väreistä.

Elsa the Hedgehog

Kevät tuli ja tukka meni. Perinteinen kevättapahtuma meikätytön elämässä. Syksyllä ja talvella sitä tahtoo pitää kampauksen pidempänä suojaamassa kylmyydeltä, mutta heti kun kevätaurinko ilmestyy näkyviin, lähtee multa tukka.

Koska lyhyttä kuosia on ihanan helppo värjätä, päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni shokkiväriä.

Väriksi valikoitui Sonic the Hedgehogin ja Qwen Stefanin early yearsin innoittamana sininen. Kaverit käyttävät paljon mm. Cybershopin myymiä Herman’s Amazing -värejä, mutta koska meillä Mäntsälässä parasta tarjontaa on Citymarket, päädyin itse ihan Schwartzkopfin Live-värien Ultra Brights -sarjan Electric Blue -väriin.

Tein pohjalle värinpoiston ja heitin sitten päälle tämän sinisen. Olin (ja olen edelleen) TODELLA positiviisen yllättynyt lopputulemasta. Väri on ollut jo pari viikkoa päässä, eikä haalistumisesta ole vielä tietoakaan.

Seuraavaksi taidan mennä saman sarjan turkoosimmalla värillä. Iiik.

PS Haaveena oli harmaa väri, mutta sellaista ei käsikauppaväreistä löydy.

PPS Kuvan väri on oikein kohdallaan, vaikka meikätytön kuvankäsittelytaidot tuossa mustavalkoisuuden luomisessa vähän tökkivätkin.