Hyvällä tavalla hullu

Tällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa.

Mielenterveyden keskusliiton masinoima kampanja on hyvä muistutus kaikille meille siitä, että mielenterveysasioista saa ja pitääkin puhua. Joskus olen itse kauhistellut sitä, että joka neljäs suomalainen sairastaa syövän. Mielenterveysviikko muistuttaa siitä, että lähes joka neljännellä nuorella aikuisella on mielenterveysongelmia.

En itse taida enää 30-vuotiaana nuoren aikuisen muottiin istua, mutta mielenterveysongelmia löytyy kyllä.

Omalla kohdallani onnenpyörä on osunut paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön. Häiriö on mulla hyvin hanskassa, siihen on ihana jatkuva estolääkitys ja lisäksi toimivat kohtauslääkkeet – niitäkin kahta eri kastia kohtauksen voimakkuuden mukaan. Paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö johtaa kohdallani myös helposti masennukseen.

Saan välillä moitteita siitä, että puhun mielenterveysongelmastani ja lääkityksestäni liiankin avoimesti. Tähän on kuitenkin kaksi syytä. Ensinnäkin, en itse koe mielenterveysongelmissani mitään hävettävää tai salattavaa. Jos joku muu kokee ne ahdistaviksi niin siitä vaan, minä en kuitenkaan halua tai jaksa niitä piilotella. Toisekseen häiriöni estolääkitys tekee minusta vielä avoimemman kuin mitä ilman lääkitystä olisin – ja lääkityksettäkin jaan henkilökohtaisia tietojani melko joviaalisti.

Olen onnekas siinä(kin) mielessä, että häiriöni häiritsevät pääosin vain vapaa-aikaani ja perhe- ja ystävyyssuhteita. Onnekasta tässä on se, että työelämän kannalta olen melkolailla työkykyinen. Vapaa-ajalla en pysty vastata puhelimeen jos kaveri tai äitiä kaukaisempi sukulainen soittaa. Välttämättä en pysty vastata edes pikkuveljeni tai vaikkapa äitipuoleni puheluun. Jännitän perhejuhlia ja muita isompia kokoontumisia niin paljon, että melko varmasti saan kohtauksen joko ennen tilaisuutta, tilaisuudessa tai sen jälkeen. Matkustaminen jonkun muun kuin mieheni tai äitini kanssa tuntuu kauhistuttavalta konseptilta. Työssä häiriöni haittaa vain työmatkailua – en pysty jakaa hotellihuonetta kollegan kanssa, vaikka kollega olisi kuinka läheinen ja hyvä tyyppi.

Välillä luulen, että häiriöstäni kärsii itseäni enemmän mieheni, joka on usein kohtausteni kohde (ei kuitenkaan ikinä niiden syy <3). Jos kohtaus ei purkaudu fyysisenä pahoinvointina, se purkautuu hallitsemattomana tunnereaktiona, joka on joko äärimmäisen aggressiivinen tai holtittoman itkuinen. Kohtauksien aikana olen usein myös puheiltani ja ajatuksiltani itsetuhoinen – en kuitenkaan onneksi toimiltani.

Mielenterveysviikon yhtenä teemana on muistuttaa työelämää siitä, että mielenterveysongelmista kärsiville olisi hienoa järjestää töitä oman kapasiteetin mukaan ja tämän ajatuksen puolesta liputan itsekin täysillä. Tämä toisaalta vaatii myös sitä, että mielenterveysasioista saa puhua myös töissä. Minä ainakin olen saanut. Kiitos siitä työnantajilleni.

Näin joulun alla on hyvä muistaa, että hulluja äidin oomme kaikki. Ja hakea tukea Liisa Ihmemaassa -teoksesta:

“You’re mad, bonkers, completely off your head. But I’ll tell you a secret. All the best people are.”

Lue lisää mielenterveysviikosta täältä. 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s