This Is My Truth, Tell Me Yours!

Manic Street Preachers. ❤

I write this alone in my beeeeeed…

Rakas ystäväni Inka tuossa just yhtenä päivänä fiksusti totesi, että jos mua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi Manic Street Preachers. Toki neiti tajusi tässä olevan kolme sanaa, mutta tosiaan mua tuntuu olevan melko helppo kuvailla yhdellä bändillä – kuulemma ei ole päivääkään, kun en kyseisestä bändistä puhuisi.

Rakastuin Manic Street Preacherseihin jo Lapsena: ensimmäinen levy, jonka ilmestymisen muistan, on The Holy Bible. Sitä seuranneet Everything Must Go ja etenkin This Is My Truth Tell Me Yours ovat johdattaneet teitäni päivästä toiseen. Mulle Manicseissa yhdistyy kaikki mitä musiikilta tarvitsen: kantaaottavuus, vaihteleva musiikki, erinomaiset sanoitukset, Jamesin ääni, tasalaatuisuus, nykyään monet mahtavat lainalaulajat, mysteeri, aksentti…

Rakastan Manic Street Preachersiä. Näin Manicsit ensimmäistä kertaa livenä Vanhalla Ylioppilastalolla vuonna 2002 (olin tuolloin 14 ja Manicsejä lämppäsi silloin pieni, tuntematon tanskalainen yhtye MEW) ja seuraavan kerran 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2014 The Circus -klubilla Helsingissä.

Nyyhkyosuus:

Vuonna 1995 vuodatin kyyneleitä, kun Manicsien nättipoika Richey Edwards (Richey James) katosi. Vaikka Richie olikin yhtyeen ”rytmikitaristi”, oli hänen pääroolinsa sanoituksissa ja edustuksessa. Lahjakkaasti häiriintyneen Richien sisko avautui perheen surusta kadonneen (eikä koskaan löytyneen) muusikon tragediaan liittyen viimeksi tämän vuoden lokakuussa The Mirror -lehdessä. Mulla on myös työhuoneeni seinällä surullisenkuuluisa haastattelukuva, jossa Richey viilsi käteensä vastauksen ”4 Real” haastattelijan kysymykseen siitä, miten tosissaan yhtye asiassaan on.

”Richey Edwards carved the legend ’4 Real’ into his arm with a razorblade, in response to a line of questioning from journalist Steve Lamacq, who had questioned Manic Street Preachers’ punk-rock credentials”

Manicsien vuonna 2009 ilmestynyt ”Journal for Plague Lovers” on Edwardsin viimeinen henkäys: sanoitukset perustuvat Richeyn vihoista löytyneisiin sanoituksiin. Levyltä löytyvä ”William’s Last Words” kappale on poikkeuksellisesti basisti Nicky Wiren laulama, koska James Dean Bradfield oli liian herkistynyt kappaletta laulaakseen.

Koska Richeyn ruumista ei ikinä löytynyt, tulkitsi yhtye jäsenensä olevan edelleen mahdollisesti löytyvissä ja säästi siten Richeylle kuuluvat osuudet yhtyen tuotoista.

Hilpeämpään asiaan:

This Is My Truth Tell Me Yours lie useimmille se Manicien rakkain levy: kyseessä oli bändin ensimmäinen pehmeä levy ja se synnytti klassikoita, kuten The Everlasting ja If You Tolorate This. Itsellenikin This Is My Truth on todella tärkeä levy, mutta jos yksi levy ylitse muiden olisi Manicsien tuotannosta valittava, olisi se vuoden 1996 Everything Must Go – kyseiseltä levyltä päivittäiselle soittolistalleni kuuluu nimikkokappaleen lisäksi Kevin Carter, A Design for Life, Enola/Alone ja Australia.

Koska oma intohimoni Manicseissa painottuu nimenomaan alkuvuosien kantaaottavaan punk-henkiseen meininkiin, suhtauduin melko sekavin tunteen vuoden 2013 Rewind the Film -levyn pehmeyteen ja kepeyteen. Ensimmäinen biisi, jonka tältä levyltä kuulin, oli Rewind the Film, vierassolistinaan Richard Hawley. Parin kuuntelukerran jälkeen biisi kuitenkin raivasi itselleen tilan sydämestäni – etenkin siinä kohtaa, kun ihana James Dean Bradfield ottaa laulun takaisin kontolleen.

Rewind the Filmiltä lempikappaleekseni on noussut kuitenkin This Sullen Welsh Heart, jossa featuring laulajana on ihana Lucy Rose.

Vuoden 2014 Futurology oli taas totuttua rankempaa ja kantaaottavampaa linjaa, sisältäen mm. lempikappaleeni Europa Geht Durch Mich (Nina Hoss) ja Let’s Go To War.

Tässä postauksessahan ei ollut muuta järkeä kuin se, että Manic Street Preachers on mulle bändinä ylitse muiden.

Onko Sinulla joku bändi, joka nousee jalustalle vuodesta toiseen muiden yläpuolelle? Mikä ja miksi?

Kesää odotellessa kappalevalintana tänään Indian Summer:

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”This Is My Truth, Tell Me Yours!

  1. Voi kyllä, luettelit tossa tekstissä just ne mun kaks lempparia Manicseilta (The Everlasting ja If You Tolerate This). oon Manicsien suhteen ehkä valtavirtaa koska tykkään niistä kahdesta ehkä soitetuimmasta biisistä eniten.

    Mutta bändi joka tulee ja menee aina uudestaan – Muse. (ja Avenged Sevenfold, tosin se ei oo koskaan menny pois, ollu vaan siitä 2008 vuodesta asti). Vaikka oon musen nähny sen kolme tai neljä kertaa livenä (en muista enää 😀 ) ja uusin levy on caccaa, ni tässä oli just vuoden tauko etten kuunnellu Musea ollenkaan ja nyt oon luukuttanu sitä päivittäin ihan hirveesti. Lempibiisit tosin vaihtuu kans kausittain. En jotenki jaksa enää Starlightia tai Endlesslyä.. Mut nyt taas Supremacy on ykkönen Neutron Star Collisionin kanssa.

    Tykkää

  2. Voi Manics ❤ ❤ ❤ On muutamia yhtyeitä, jotka ovat vuodesta toiseen pysyneet käsittämättömän rakkaina. Katusaarnaajat on yksi niistä.

    Ensimmäinen kokonainen Manics-albumi, johon sain kosketuspinnan, oli This Is My…, mutta se ei missään nimessä ole silti jäänyt tärkeimmäksi. Mikä on tavallaan outoa, koska yleensä se menee just toisinpäin. Sen sijaan osan parjaama Know Your Enemy on läheinen, olihan ensimmäinen Manics-keikkanikin levyn julkaisuun liittyvällä kiertueella (Provinssirock 2001). Lifeblood oli tylsä (vaikka olen senkin upeuden löytänyt näin jälkeenpäin), mutta sen Send Away The Tigers jälleen huippu. Olin muuten tolla YO-talon keikallakin joskus muinoin. 🙂 Oon nähnyt kaikki Manicsin 2000-luvun Suomen keikat (olisikohan niitä 5kpl? 6?) sekä jättikeikan O2-areenalla muutama vuosi sitten. Jos kiinnostaa, siitä löytyy raporttia vanhan blogin puolelta: http://alice-june.blogspot.fi/2011/12/manic-street-preachers-o2-arena-london.html

    Kuten sanoin, rakkaita bändejä on monia. Suurin osa niistä on asunut sydämessä jo sen 10-15 vuotta, osa kauemminkin. Mutta on yksi, joka on sillä tavalla ylitse muiden, että olen jäävi sanomaan koko asiasta yhtään mitään. Se yksi on Placebo. Mua ei kiinnosta, miten hyviä tai huonoja bändin tekeleet ovat, kun se vaan on niin r-a-k-a-s!

    Tykkää

  3. Mä niin fiilaan tota ”Mua ei kiinnosta, miten hyviä tai huonoja…” -asenne, etenkin just nuoruudesta mukaan jääneet bändit pitää majaa sydämessä vaikka inflaatio olisikin musiikkiin iskenyt.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s